MS WHITE ROSE

"Suomen kauppalaivaston
legenda"




Merikapteeni Lennart Hagelstam:

Oli maaliskuu 1958. Olin vuodenvaihteessa 1957-1958 päässyt siviliin suoritettuani asepalveluksen laivastossa. Odotin malttamattomana White Rosen saapumista Eteläamerikasta Rotterdamiin, koska olin saanut puolimatruusin jobin tähän laivaan.

Kun päivä lopulta koitti, matkustin Helsinkiin, varustamoon, jossa sain lentolipun Rotterdamiin. Lentomatka oli elämäni ensimmäinen ja onneksi laivalle menijöitä minun lisäksi oli konepäällikkö Paavo Lemström sekä muistakseni joku toinen konemestari. Lentokoneessa oli hyvä palvelu ja lentoemäntä kysyi haluanko jotain juotavaa. En tuntenut alkoholijuomia siihen aikaan, mutta "sherry" oli jostakin syystä jäänyt mieleeni. Tilasin sellaisen ja sain. Kylläpä se maistui pahalle !

Laivalle saavuttuani menin ahteriin ja astuessani baabuurin puolen ovesta sisään, silloinen kirvesmies, vanha merenkulkija, tuli vastaan. -"Nyt löit kätesi paskaan", hän sanoi rohkaisevasti. Siitä alkoi merimiesurani onnellisinta aikaa White Rosessa, ja se kesti aina vuoteen 1969 asti. Laivan päällikkönä oli Eimer Engström.

Rotterdamissa purettiin Eteläamerikasta tuotua viljalastia, jonka jälkeen seurasi "4-vuoden klassaus" Bremerhavenissa. Kolmen viikon telakoinnin jälkeen lastasimme 300 Volkswagen-kuplia Newarkiin Yhdysvaltoihin. Lasti oli kevyt ja laiva oli käytännöllisest katsoen tyhjä. Pohjoisatlantilla tuuli oli koko ajan kova ja vastaan. Matka kesti 17 vuorokautta, mutta kaikki autot tulivat ehjinä perille. Ne oli surrattu manillaköysillä ristin rastin ja kävimme tarkastamassa niitä joka päivä.

Seuraavat pari vuotta vietimme Pohjoisatlantilla. Aikarahtaajina olivat mm. Thorden-lines ja Mamenic Lines. Jouluna 1958 olimme jälleen matkalla Ruotsista Bostoniin. Pohjoisatlantti oli raivoissaan, mysky puhalsi suoraan vastaan. Sellaisessa merenkäynnissä Brown-merkkinen hyrräkompassimme, "Hyppy-Heikiksi" kutsuttu, ei toiminut, ja jungmannien lisäksi myös puolimatruusit kutsuttiin vahtiin käsiruoria pitämään. Olin ruorissa kun muu miehistö nautti jouluaterian laivan heiluessa ja jyskyttäessä raivokkaasti valtavassa aallokossa. Kun vahtikaverini lopulta päästi minut ruorinpidosta, minulla oli kova nälkä, ja kiiruhdin ahterin messiin syömään. Pöydille oli levitetty märkiä lakanoita, jotta astiat jollakin tavalla pysyisivät paikallaan. Kasasin valtavan annoksen hyvää jouluruokaa lautaselleni ja istahdin paikalleni syömään. Vastapäätäni istui nyt jo edesmennyt matruusi, myöhemmin merikapteeni, Veikko Uosukainen pitäen minulle seuraa. Juuri kun olin tarttunut haarukkaan ja veitseen, "Ruusu" törmäsi valtavaan aaltoon. Lautaseni hävisi jonnekin, iso piimäkannu nousi ilmaan, kääntyi ympäri ja putosi Uosukaisen syliin piimää roiskuen. Hyttikerroksesta alkoi kuulua hirveätä kiroilua ja hilpeätä naurua. Porukka oli mennyt joulusaunaan, joka sijaitsi aivan laivan peräosassa. Aaltoon törmäämisestä seurannut jyskytys, jolloin koko laiva tärisi voimakkaasti, aiheutti sen, että saunan lauteet, joilla istuivat kymmenkunta alastonta merimiestä, romahtivat. Samalla sammuivat saunan valot. Kiukaan kuumat kivet lensivät kaikkialle. Siinä pyörivät lankunpätkät, merimiehet ja kuumat kivet saunassa, joka liikkui kun pikahissi kymmeniä metrejä ylös ja alas samalla täristen voimakkaasti. Oli siinä kaikille ikimuistoinen joulu !

Seuraavat 1,5 vuotta seilasimme Pohjoisatlantin liikenteessä. Teimme 17 matkaa peräkkin Yhdysvaltoihin.

St. Lawrence Seaway- kanava avattiin valtamerialuksille keväällä 1959. White Rose oli ensimmäinen suuri suomalainen laiva, joka kulki uuden kanavan läpi ja kävi hakemassa viljalastin aina Duluthista asti. Matka oli ikimuistoinen ja Wellandin kanava suurine sulkuineen on varmasti jäänyt kaikkien mukana olleiden muistiin. Eräänä kauniina aamuna tulimme ulos Sault St. Marien sulusta. Nouseva aurinko valaisi laivan valkoiset kyljet kirkkaiksi. Läheisen maan pensaikoista nousi yllättäen suuri, tumma pilvi joka pimensi auringon. Se tuli laivaamme kohti ja laskeutui sen päälle. Se oli miljoonien hyttysten muodostama. Hetkessä koko laiva oli suurten hyttysten peittämänä. Niitä meni korviin, suuhun ja nenään. Komentosillan ovet vedettiin nopeasti kiinni. Kannella työskennelleet merimiehet juoksivat pakoon sisälle, mihin vain pääsivät. Lopulta kaikki hyttyset olivat laskeutuneet laivan kansille, puomeille, joka paikkaan. Uskaltauduimme ulos ja kahlasimme hyttysissä nilkkoihin asti. Kakkosen puomit oli juuri maalattu, ja ne olivat nyt "karvaiset" maaliin tarttuneista hyttysistä. Muutaman tunnin ajan spuulasimme kaikki paikat ja lumilapioiden avulla lapioimme hyttyset yli laidan. Onneksi hyttyset eivät olleet niitä samoja verenimijöitä joita meillä on Lapissa.

Vastaanotto Duluthissa oli suurenmoinen. Puhallinorkesteri soitti ja rannat olivat täynnä ihmisiä. White Rose oli ensimmäinen iso laiva joka saapui Duluthiin, ja se oli vielä kaunis, suomalainen laiva. Duluth oli amerikansuomalaisten kaupunki. Ne, jotka eivät olleet suomalaisia olivat joko ruotsalaisia tai norjalaisia. Heti kun laiva oli kiinnitetty ja laakonki laskettu, laivaan nousivat sadat ihmiset tervehtimään meitä. Mitkään kiellot eivät auttaneet, ja tämä kansanvaellus jatkui koko sen ajan kun White Rose oli Duluthissa. Odotimme lastia muutaman päivän, ja meillä oli runsaasti aikaa seurusteluun kaupungin asukkaiden kanssa. Eräänä päivänä kuulin erään laivalla vierailevan sanovan, että käynti tällä laivalla oli melko kallista. Kävikin ilmi, että eräältä puolimatruusilta rahat olivat loppuneet, ja yritteliäänä miehenä hän meni laiturille laakonkin päähän, ja veloitti dollarin jokaiselta laivalle pyrkivältä.

Suomen kieli oli vahvoilla Duluthissa, ja useat siellä asuvat amerikansuomalaiset eivät edes osanneet englantia. Tapasin mm. erään muurarin nimeltään Kukkaro, joka oli asunut siellä jo 12 vuotta. Minun piti toimia tulkkina, kun hän tarjosi hampurilaiset eräässä "drive-in"-ravintolassa kaupungin ulkopuolella.

Syksyllä 1960 otin ulosmaksun Turussa ja menin merikouluun aliperämiesluokalle. Heti koulun päätyttyä keväällä 1961 pääsin takaisin "Ruusuun", nyt kolmanneksi perämieheksi. Matkustin Liverpooliin vappupäivänä.

Burmalainen "Burma Five Star Line" oli aikarahdannut White Rosen, ja kappaletavaran lastauskierros Euroopassa oli alkanut. Laiva oli tietenkin tuttu, mutta perämiehen työ oli uutta. Jännitin kovasti ensimmäistä vahtiani. Päällikköna oli vielä Eimer Engström, joka piti kovaa kuria laivalla, ja jota kutsuttiin kuninkaaksi tai polliisiksi. Me kaikki kunnioitimme häntä hiljaa, koska hän oli vahva ja erittäin hyvä merimies. Vaikka emme ehkä sitä silloin ymmärtäneetkään, hänen tapaansa johtaa meitä vaikutti siihen, että kaikki viihtyivät ja että henki laivalla oli hyvä. Ihminen pitää järjestyksestä.

Eräänä iltapäivänä lähdimmme sitten Liverpoolista ja saavuimme luotsinjättöpaikalle juuri kun ensimmäinen vahtini perämiehenä alkoi klo 2000. Saatoin luotsin leidareille ja palasin komentosillalle. Kapteeni Engström oli jo lyönyt "full ahead" koneeseen ja kytkenyt automaattiohjauksen päälle. -"No niin, perämies", hän sanoi. "Tässä olemme, kurssi on tuonne, ja minä menen nyt alas". Alkoi hillitön peilaaminen. Valoja oli joka puolella. Laivoja tuli vastaan ja kulkivat samaan suuntaan tai poikittain. Peilasin ja väistin, pelkäsin ja hikoilin. Olin vähällä soittaa päällikölle kertoakseni että en pärjää, en uskalla olla yksin. Vahtimiehelle, joka oli "yytsiikissä" paapurin siivellä, en voinut näyttää, että olin melkein paniikissa. Onneksi laiva oli tuttu. Neljä tuntia myöhemmin oltiin kuitenkin vielä pinnalla, paikka oli tiedossa ja merikortti mustana lyijykynän jättämiltä peilausmerkinnöiltä. Ihmettelin kovasti sitä, kuinka kapteeni Engström otti sellaisen riskin, että hän jätti täysin raa'n perämiesalkion yksin sillalle pimeässä, erittäin tiheästi liikennöidyillä vesillä. Monta vuotta jälkeenpäin kysyin tätä häneltä. Hän hymyili ja kertoi, että hän oli istunut hytissään kirjoituspöydän päällä, ja venttiilin kautta koko vahdin aikana valvonnut, että mitään pahempaa ei päässyt tapahtumaan. Toimimalla näin hän myötävaikutti siihen, että uusi perämies sai kasteensa ja alkoi kerätä sitä itseluottamusta ja kokemusta jota merivahtityössä tarvitaan.

Aikarahtaus Burma Five Star Linelle jatkui monta vuotta. Olin itse mukana ainakin kuudella edestakaisella matkalla. Kävin välillä taas merikoulua, mutta palasin White Rose'en heti koulun päätyttyä. Rangoonissa meni joka kerta kokonainen kuukausi, koska yleensä purettiin koko lasti siellä, minkä jälkeen taas lastattiin täysi lasti. Päällikkönä vuorottelivat nyt Holger Häggblom ja Kauko Muurla.

Rangoon tuli tutuksi ja tapahtuihan siellä kaikenlaista. Tutustuin YK:n pääsihterin, U Thant:in henkilääkäriin. Toimme hänelle auton Euroopasta. Vietin yhden jouluaaton hänen orkideapuutarhassaan, jossa Sibeliuksen "Finlandia" soitettiin minun kunniaksi. Teimme sairaskäynnin erääseen hänen tuttavaperheeseen, johon myös tutustuin. Myöhemmin tämä perhe "adoptoi" minut ja sain burmalaisen nimen, Mg Mg (Maung-Maung), joka tarkoittaa "Pikku Veli". Tutustuin budhalaisuskontoon, ja vietin yhden yön maailman kauniimmassa Pagodassa, "Schwe Dagon Pagoda", muutaman budhalaismunkin seurassa. He opettivat minulle miten samanlaisia kristinusko ja budhalaisuus ovat.

Ruusulaiset viihtyivät hyvin Rangoonissa, vaikka kaupungissa ei ollutkaan perinteisiä merimieskapakoita kuin alkuaikoina yksi. Se suljettiin kuitenkin myöhemmin. Eräänä yönä siellä oli syntynyt tappelu, ja kolme "ruusulaista" joutuivat putkaan. Aamulla laivan agentti, Yangoon Agencies'n mies, tuli kertomaan tapahtuneesta, ja lähdin hakemaan kaverit pois putkasta, kuten silloin tällöin maailman satamissa olin ennenkin joutunut tekemään. Arvo Pietikäinen voisi kertoa tällaisesta, huvittavasta tapauksesta lisää. Burmassa ei kasva omenia, joista poliisipäällikkö piti kovasti. Lupasin toimittaa hänelle pussillisen ja seuraavalla matkalla laatikollisen, mikä myös tapahtui. Olimme sen jälkeen hyviä ystäviä ja hoidimme "häiriöt" niin vähällä metelillä kuin mahdollista. Putkassa olleet sankarit kantoivat kunniakkaita jälkiä kuluneen yön harrastuksista. Oli mustelmia, turvotuksia ja naarmuja. He kertoivat, että tappelu kapakassa ei ollut mitään verrattuna siihen mihin he joutuivat itse putkassa. Siellä oli nimittäin samassa suuressa sellissä kymmenkunta paikallista rosvoa. Sankarimme olivat sitä mieltä, että heidän tuli pitää näihin etäisyyttä ja piirsivät putkan lattialle viivan. Heidän tilansa oli viivan toisella puolella ja rosvojen tulisi pysyä viivan toisella puolella. Tämän reviirin puolustamiseessa heillä olikin täysi työ ja se toi heille sankarilliset haavoittumat. Vastustajien vauriot olivat kuulemma paljon vakavammat.

Rangoonissa sattui samanlainen tapaus, josta Gunnar Sjöblad kertoi heille tapahtuneen Lagosissa. Eräänä aamuna, kun tavalliseen tapaan nousin aikaisin ja menin kannelle haistelemaan ilmaa, tunsin poikkeavan hajun ja huomasin kohta, että kuollut ihminen oli virran mukana kulkeutunut laivan ja laiturin väliin. Hälytin satamaportin vartijan paikalle, ja pyysin hänta kutsumaan poliisin. Hän kuitenkin selitti sen olevan aivan turhaa, kohautti olkapäitään ja poistui. Laivan ja laiturin välissä oleva mies oli väriltään vihreä ja haisi kamalalle. Ei ollut muuta tehtävissä kun hoitaa asian itse. Hain pitkän "dunnage"-laudan, ja sillä työnsimme ruumiin väljemmille vesille. Näimme myöhemmin ihmisruumita kulkevan virran mukana joessa, ja joku tiesi kertoa, että yläjuoksulla asui imisiä, joiden tapana oli haudata kuolleensa Irrawaddy-jokeen.

Valmistuttuani merikapteeniksi keväällä 1965 palasin jälleen White Rose'en, nyt yliperämieheksi. Laiva lastasi paperia Haminassa ja Kotkassa. Matkamme suuntautui nyt Panaman kanavan kautta Los Angelesiin ja San Fransiscoon missä paperilasti purettiin. Päällikkönä oli Kauko Muurla, kakkosena Muurinen ja kolmosena Ekman. Odotimme kovasti tietoja seuraavasta matkasta ja tulihan niitä vihdoinkin. White Rose oli rahdattu amerikkalaiselle puolustuslaitoksen kuljetusyhtiölle MSTS, (Military Sea Transportation Service). Lastaussatamat olivat Coos Bay, Portland ja Seattle. Sieltä oli määrä purjehtia Vietnamiin, Da Nangiin ja Saigoniin. Koska Vietnamissa oli sota tarjottiin jokaiselle niin haluavalle mahdollisuuden palata kotimaahan. En muista käyttikö kukaan täta mahdollisuutta. Lastasimme kaikenlaista tavaraa ruumiin ja kannelle lastattiin kreosootilla kyllästettyjä hirsiä. Matka Seattlesta Da Nangiin kesti 23 vuorokautta. Kun saavuimme perille olivat polttoaineet ja juomavesitankit melkein tyhjät ja laiva kallistui muutettaessa kurssia Da Nangin lahdella. Purkaus tapahtui redillä amerikkalaisten sotalaivojen seassa. Vesi oli loppunut ja tilasimme täydennystä. Vesiproomu saapui. Kävin varmuuden vuoksi maistamassa veden laatua ja totesin sen olevan suolavettä. Kävi ilmi, että proomu vuoti pahasti. Toista vesiproomua ei ollut ja olimme ilman vettä. Otimme yhteyttä amerikkalaiseen esikuntalaivaan, "Ocanagan Valley", ja kerroimme tilanteen. Sieltä saimme sen jälkeen hakea ruokavettä pelastusveneellä päivittäin. Pesemiseen vesi ei riittänyt.

Ympärillämme käytiin sota. Amerikkalaisten lentotukikohta sijaitsi lahden rannalla ja koneita laski ja nousi vuorokauden ympäri. Ilmassa roikkui helikoptereita, joista yöllä pudotettiin koko aluetta valaisevia laskuvarjovaloja. Jonkun matkan päässä pari sotalaivaa moukaroivat tykeillään lahden pohjoispuolella olevia kukkuloita joille sissit kuuleman mukan pyrkivät tuomaan tykistöä, jolla olisivat voineet tulittaa redillä makaavia laivoja. Purkaus Da Nangissa kesti 19 vuorokautta jonka jälkeen matka jatkui Saigonia kohti. Da Nangissa laivan miehistöön liittyi sekarotuinen laivakoirani "Sissi". Se oli ainoastaan muutaman päivän vanha kun ostin sen muutamalla "ränkylällä" pieneltä vietnamilaistytöltä.

Olimme täyttäneet kaikki käytettävissä olevat astiat vedellä ennen lähtöä, ja laskimme sen riittävän kunnes saisimme lisää Saigonissa. Jouduimme kuitenkin jäämään ankkuriin muutamaksi päiväksi kauas merelle Mekong-joen suulla. Vesi loppui taas, mutta onneksi alkoi sataa niinkuin vain tropiikeissa voi sataa. Koko miehistö osallistui veden keruun. Täytimme jopa päällikön kylpyhuoneessa olevan kylpyammeen. Lopulta pääsimme satamaan, jossa loppulasti purettiin, ja 12 vuorokauden kuluttua pääsimme vihdoin jälleen merelle.

Seuraava rahtaaja oli hollantilainen Nedlloyd Lines. Alukselle saapui myös hollantilainen "supercargo". Ensimmäinen lastauspaikka oli Intian Chalna. Jouduimme taas sota-alueelle kun Intia ja Pakistaan jälleen kokeilivat voimiaan toisiinsa. Lastauksen aikana yöllä laivan piti olla täysin pimennettynä. Chalnasta jatkettiin Penangiin, Singaporeen, Hong Kongiin ja lopulta Japanin Nagoyaan, Kobeen ja Yokohamaan.

Matkalla Hong Kongista Nagoyaan meitä kohtasi surullinen tapahtuma. Nuoren koneoppilaan henkiset voimat eivät kestäneet kaikkia niitä sotia ja koettelemuksia joita kohtasimme, ja eräänä tyyneenä aamupäivänä hän loikkasi yli laidan. Tapahtuma nähtiin ja laiva käännettiin heti ympäri, pelastusvene laskettiin ja koko miehistö kommennettiin tähystämään. Pian mereen hypännyt myös saatiin näkyviin, ja pelstusvene ohjattiin paikalle. Elottomana kaverimme nostettiin veneeseen ja III perämies Ekman aloitti välittömästi elvytystoimet. Pelastusveneestä hukkunut kannettiin nelosen luukulle, missä jatkoin tekohengityksen antamista ja sydänhierontaa parisen tuntia. Lopulta jouduimme hyväksymään sen, että hän oli menehtynyt. Timppa, Aaro Hellgren, rakensi arkun, jota koristettiin valkoisella lakanalla ja puuristillä. Olimme lähellä Okinawan saarta, jossa oli amerikkalainen laivastotukikohta. Siellä nuoren merimiehen arkku laskettiin amerikkalaiseen maihinousualukseen. Koko miehistö oli läsnä, ja kaikki halusivat koskea arkkuun ennenkuin se varovasti siirtyi reelinkin yli puosun antaessa vinssimiehelle merkkejä, että lasku voidaan aloittaa.

Yokohamasta alkoi pisin yhtäjaksoinen merimatka, minkä White Rose oli koskaan tehnyt maata näkemättä. Määränpää oli Valparaiso. Matka kesti 33 vuorokautta. Valparaisossa meitä kohtasi toinen onnettomuus. Eräänä iltapäivänä kekustelin supercargon kanssa nelosen luukun kohdalla, josta ruumasta purettiin raakakumipaaleja suuressa verkossa. Kuulin vinssien äänen ja siirryin automaattisesti pois tulevan taakan alta, mutta hollantilainen jäi seisomaan paikalle. Taakasta putosi n. 200 kiloa painava raakakumipaali. Se osui mieheen joka kaatui. Pää osui midshipin ahterikantilla olevaan pollariin. Juoksin paikalle. Hollantilainen oli tajuton. Huusin ahtaajien föörmannille, että hän hälyttäisi ambulanssin paikalle. Samalla hollantilainen tuli tajuihinsa, katsoi minuun ja sanoi: "Chief, please stop this" ja hetken kuluttua: "I go dead". Yritin lohduttaa häntä, mutta hän oli taas menettänyt tajuntansa. Hän kuoli vammoihinsa myöhemmin samana päivänä sairaalassa. Myöhemmin, kun olimme Rotterdamissa, kutsuin hänen perheensä laivalle, luovutin heille hänen tavaransa ja kerroin yhteisestä ajastamme White Rosella.

Rakkauselämä kukoisti pitkän merimatkan jälkeen. Ykköskokki tapasi kauniin tytön ja meni tämän kanssa heti kihloihin ja pari päivää myöhemmin saimme kuulla, että rakastavaiset olivat avioituneet. Kuulutusta ei ilmeisesti Chilessä tarvita. Lähtiessämme Valparaisosta kokki oli mukana, mutta hän palasi myöhemmin nuoren vaimonsa luokse. Siitä, minkälaiseksi heidän elämänsä muodostui minulla ei ole tietoa.

Valparaisosta matkamme jatkui pohjoiseen. Purkasimme Aricassa, Callaossa, Guayaquilessa ja Buenaventurassa. Kun koko lasti oli purettu siirryimme toisen hollantilaisen varustamon, KNSM:n, rahtaukseen. Lastasimme laivan täyteen pahanhajuista kalanjauhoa. Lemu oli niin iljettävä, että se oksetti ennenkuin siihen tottui. Muistelen, että lastasimme Huachossa, Huarmeyssa, Chimbotessa ja Piscossa.

Kalajauholasti kuljetettiin Rotterdamiin. Oli kulunut 10 kuukautta siitä kun jätimme Euroopan taaksemme.

Vielä yhden matkan seurasin White Rosea Eteläamerikkaan. Lastasimme Saksassa, Hollannissa ja Englannissa. Määränpää oli nyt Venezuela ja Colombia. Saavuimme ensimmäiseen satamaan, Puerto Cabelloon eräänä lauantain aamupäivänä. Satama sijaitsi kaupungin itäpuolella ja olimme huomanneet, että sen länsipuolella oli kaunis hiekkaranta. Purkauksen oli määrä alkaa vasta maanantai aamuna. Meillä oli aikaa käydä uimarannalla. Olin hankkinut Sissi-koiralleni remmin ja otin sen mukaan kun muutaman kaverin kanssa lähdimme maihin. Sissi oli nyt muutaman kuukauden ikäinen ja se pääsi käymään maissa ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun se oli liittynyt joukkoomme Da Nangissa. Sataman portilla nousimme taksiin ja ajoimme kaupungin läpi uimarannalle. Siellä sidoin Sissin palmuun ja menimme kaikki veteen. Palattuamme Sissi oli poissa. Joku oli päästänyt sen irti ja vienyt nahkaremmin. Lähdimme kaikki etsimään sitä. Hälytin koko miehistön ja kaikki hakivat Sissiä ympäri kaupungin. Maanantai aamu koitti, mutta Sissi oli poissa. Pari tuntia ennen uloslähtöä seisoin laakonkin kohdalla, ja hämmästyksekseni näin pienen, mustavalkoisen koiran tulevan sataman portista. Se juoksi pitkin pitkää laituria ja pysähtyi jokaisen laivan kohdalla ja nuuski. Kun se tuli White Rosen kohdalle, se tunnisti oman laivansa hajut ja syösyi laakonkia pitkin laivalle. Satamasta levinneet hajut olivat ilmeisesti johtaneet sitä kaupungin läpi satamaan ja oikealle laivalle. Jälleennäkemisen ilo oli suuri ja koko miehistö oli onnellinen siitä, että Sissi oli taas joukossamme.

Lastin purkaus jatkui Maracaibossa, Barranquillassa ja Cartagenassa jonka jälkeen siirryimme jälleen Tyynen Valtameren puolelle Panaman Kanavan kautta. Tutuissa satamissa Perussa lastasimme jälleen kalajauhoja Hollantiin ja matka sinne sujui hyvin. Vuosi White Rosessa oli vierähtänyt, ja olin päättänyt palata Suomeen aloittaakseni opiskelut kauppakorkeakoulussa. Sissin tuleva kohtalo tuotti minulle vaikeuksia, mutta asia järjestyi saavuttuamme Rotterdamiin. Siellä oli suomalaisen pariskunnan omistama pieni kapakka, ja kun kerroin huolestani, tämä pariskunta ilmoitti olevansa valmis ottamaan koiran hoitoonsa, ja niin Sissistä tuli hollantilais-suomalainen kapakkakoira. Bremenissä maksoin ulos toukokuussa 1966 ja matkustin kotiin.

Vielä kerran kohtalo vei minut takaisin White Rose'een, nyt sen päälliköksi. Keväällä 1969 opiskelin Turussa, Åbo Akademi'n kauppakorkeakoulussa. Toukokuussa kapteeni Olavi Louna Nielsen-varustamosta soitti ja kysyi olinko kiinnostunut lähtemään kesäksi White Rosen päälliköksi. Kahta kertaa ei tarvinnut kysyä, mutta koska samana keväänä olin avioitunut, kysyin saisinko ottaa nuoren vaimoni mukaan. Sain luvan ja 9 päivänä kesäkuuta nousimme White Roseen Uudessakaupungissa, johon laiva saapui fosfaattilastissa Safista. Olin 29-vuotias ja vaimoni Ursula, jonka kanssa olen nyt elänyt onnellisessa avioliitossa 31 vuoden ajan, oli 25. Kapteeni Antti Koiranen lähti lomalle, mutta yliperämies Jukka Kyröhonka jäi laivalle vielä yhdeksi matkaksi. Häneen tutustuin jo muistaakseni vuonna 1959, kun hän tuli White Roseen kansioppilaaksi. Sen jälkeen olimme seilanneet yhdessä White Rosessa useaan otteeseen.

Uudestakaupungista lähtiessämme, luotsi vaati, että meidän oli otettava kaksi hinaajaa avustamaan laiturista. Minä kieltäydyin, koska laivan käyttäytyminen ja ohjailuominaisuudet olivat minulle täysin tutut, ja lisäksi olin ollut taitavien päälliköiden opissa monta vuotta. Luotsi ilmoitti kieltäytyvänsä luotsauksesta laiturista, joten kysyin mistä asti hän on valmis aloittamaan luotsauksen. Hän osoitti viittaparia jonkun matkan päässä, ja istahti komentosillalla olevaan tuoliin. Irroitimme köydet, lähtö sujui ongelmitta ja päästyämme viittojen kohdalle, luotsi suostui jatkamaan. Matkan pää oli Baie Comeau Kanadassa. Ylitimme Atlantin tyhjänä kauniissa säässä. Olin tietenkin varoittanut nuorta vaimoani siitä, että Pohjoisatlantilla myrskyää aina, vuodenajasta riippumatta. Nyt hän saattoi istua pelipöydän ääressä laivan kauniissa tupakkasalongissa matkustajamme Orvar Myllerin kanssa korttia pelaamassa, ilman että nojatuoleja tarvitsi kiinnittää kertaakaan. Ajoimme lyhyintä tietä Belle Islandin salmen kautta ja näimme valtavia jäävuoria. Perillä jouduimme odottamaan lastia redillä kymmenisen vuorokautta. Ostimme taskurapuja paikallisilta kalastajilta ja keitimme ne iltaisin byssässa jonka jälkeen söimme ne venekannella. Jukka Kyröhonka on hyvä kokki. Vihdoin saimme viljalastin lastattua ja se kuljetettiin Naantaliin.

Naantalista matkamme jatkui Gotlantiin missä lastasimme kalkkikiveä Raaheen. Storugnsissa ollessamme kuuntelin radiosta koko yön miten amerikkalaiset astronautit laskeutuivat kuun pinnalle. Raahessa purettiin kivilasti jonka jälkeen lastasimme rautaharkkoja Genuaan. Matka sinne sujui hyvin, vaikka raskas lasti laivan pohjalla teki laivasta ylivakaan, ja Biscayan lahdella rullasimme melkoisesti. Genuasta jatkettiin tyhjinä Casablancaan, jossa lastasimme fosfaattia Ranskaan, missä purkauksen jälkeen laivaa telakoitiin. Siellä tapasin viimeisen kerran varustamon pidetyn teknisen päällikön, Veikko Sturen. Hän kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin sairaalassa. Matka jatkui Luleåån Ruotsiin missä otimme malmilastin Turkuun. Syyskuun 19 päivänä jäin White Rosesta pois jatkaakseni opiskelujani. Sen jälkeen en nähnyt "laivaani" enää koskaan.

Paljon, paljon tapahtui niiden vuosien aikana kun seilasin tässä legendaarisessa laivassa puolimatruusista päälliköksi. Henki laivalla oli hyvä, ja kaikki olivat ylpeitä kauniista laivastamme, joka koko sen olemassa olon aikana kiersi maapalloa linjalla jota me kutsuimme nimellä "Never Come Back Line". Ehkäpä kirjoitan siitä enemmän joskus tulevaisuudessa.

Tarinoita: 


2008 Copyright MS White Rose History Team - All Rights Reserved